Alkukertomus

Tyypillinen tarina: mies ja nainen kohtaavat, päättävät (jostain kumman syystä) että tässä olisi nyt tämä minun ihmiseni ja sitten he vaan tuosta noin elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Tai siis…noinhan meille siis kerrotaan, tai kerrottiin ainakin minun lapsuudessani kaikissa saduissa ja tarinoissa, mutta hyvin paljon myös nykypäivänä näissä somen saduissa ja tarinoissa , joita tuntuu tulevan joka tuutin täydeltä, avasi sitten minkä median tahansa. Kaikki on niin helppoa ja sujuvaa ja ongelmatonta, että korkeintaan jos jotakin hankaluutta on, niin se on siinä ”sen oikean” etsimisessä. Kunhan se oma tyyppi vaan sieltä (ihmis)viidakosta löytyy, niin sitten onkin edessä pelkkää onnea ja auvoa hamaan (samaan) hautapaikkaan asti.

Ahhah. Minä olen ilmiselvästi joko käsittänyt koko homman väärin, tai jotain, koska mulla se haasteellisuus kaikkine kommervenkkeineen alkaa ikään kuin vasta siinä kohtaa, kun siinä joku (poloinen, mutta vapaaehtoisesti kuitenkin, tietenkin) ihminen vierellä seisoo ja kaikki se keskustelu keitä me oikein ollaankaan (ja missä!), vasta alkaa.

Vai onko se niin, että ennen kaikki oli (minullekin) helpompaa? Onko tämä vain tätä (keski-) ikää? No joka tapauksessa, tässä sitä ollaan ihmettelemässä ja ihmeteltävää on ihan kyllin riittänyt. Kuten: Miten ja millä aikataululla kahden ihmisen elämät oikein sovitetaan yhteen? Kuinka usein on soveliasta haluta tavata ja minkälaisin järjestelyin? Koska toisen seurassa voi pokkana pieraista tai koska jättää kaksoisleukaselfien deletoimatta ja lähettää menemään vaan? Koska kenenkin lapsia tavataan ja miten? Mitä ne lapset mahtaa kenestäkin ajatella? Olenko nolo jonkun (tai kaikkien) mielestä? Koska pyydetään toisen lähipiiriä Facebook-kavereiksi? Pitääkö yrittää laihduttaa tai käydä parturissa , että olisi jotenkin nätempi sitten näytillä? Mitä toisen kaverit ajattelee? Tuleeko vaivaannuttavia tilanteita jonkun kanssa? Onko mikään elämien yhdistäminen edes käytännössä mahdollista, kun tapoja ja tottumuksia on kertynyt melkein puolen vuosisataa kummallekin? Entäs kaikki perinteet? Kuka tekee enemmän kompromisseja (kun aina joku kokee tekevänsä) vai laitetaanko kaikki aivan uusiksi? Jääkö parisuhteelle edes aikaa, kun kaiken säätämistä ja toisen ruisleipämieltymysten kartoittamista on yhtäkkiä elämä muutenkin täynnä?

Kaikki ylläolevat kysymyksethän on yhtäaikaa sekä ilmoille huudettuja (tuskan) parauksia, että retorisia mietintöjä, joihin en oikein odotakaan vastausta. Toisaalta, hyvin moneen vastaukseksi käy hyvinä päivinä rakkaus, joka kyllä hoitelee kaiken luonnostaan. Toisenlaisina päivinä sitten miettii , että just sen rakkauden myötä tää kaikkian on alunperin elämään tullutkin, että mikä ratkaisu se nyt muka on.

Mutta kaikki edellä mainittu (ja muutama vielä mainitsematonkin) mukaan lukien yhdessä on päätetty olla ja tästähän se seikkailu vasta alkaakin. *pienimuotoinen iik* Päätökseeni kirjoitella näitä tuntemuksia tänne ylös vaikutti kaksikin asiaa : ensinnäkin olen etsinyt google vinkuen jotakin vertaistukea, vaikka huonompaakin hehe, tästä aiheesta , mutta en ole löytänyt. Missä te kaikki tämän ikäiset (uudelleen) pariutuneet oikein luuraatte?? Uusperheellisistä vauvantekopuuhineen kyllä löytyy materiaalia, mutta entäs me vanhemmat mammutit, jotka halutaan silti muodostaa omanlaisemme perhe ja kokea yhteenkuuluvuutta ja perheytymistä, vaikka mikään biologia ei ehkä tulekaan ihmisiä ikinä yhdistämäänkään, vaan pelkkä tahtotila (ja se rakkaus). Toiseksi; koen, että kirjoitettuani asioita ylös (tai siis tähän näppikselle, läppikselle, screenille, mitänäitänyton) asiat selkiytyvät itsellenikin vähän paremmin ja jonkinlainen vertaistuki ja vuoropuhelu olisi tietysti vielä plussaa tähän kaikkeen päälle.

Koska tämä alkuhöpinä nyt polveili näin pitkäksi, niin itse lähtöasetelmien esittelylle ei nyt jäänyt tähän kovinkaan palstatilaa, mutta kerrotaan nyt jotain. Blogitaivaltani seuranneet tietävät ehkä minusta etukäteen jotain, mutta jos haluatte kuulla jotain enemmän, niin kysykää pois. Muutenhan meitä on täällä siis kaksi saman vuosimallin aikuista , joilla on molemmilla lapsia ja molemmilla kodit ja työt omilla paikkakunnillaan yli kahdensadan kilometrin välimatkalla , mutta silti ollaan päätetty elää yhdessä.

Itse asiassa, meinasin laittaa blogin uudeksi otsikoksi ensin että ”Mitähän tästäkin tulee”, mutta jotenkin just tällä hetkellä on tunne, että hyvähän tästä tulee. Tietenkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.