Voi rakkautta

Kesä on ihan tässä, vaikka kevät tuntuukin jääneen tänä vuonna jonkinlaisen puolen vuoden marraskuun jalkoihin, niin toukokuun loppu on kuitenkin juuri sitä ja ulkonakin vihertää vihdoista viimein melkein joka puskassa jotakin.

Olen aina rakastanut kevättä, mutta tänä vuonna se on tuntunut jotenkin toissijaiselta, koska niin paljon kaikkea on ollut meneillään. Elämässä ja maailmassa ympärillä, koronoineen kaikkineen. Nyt kuitenkin tuntuu valtava helpotus hartioilla ja on jotenkin helpompi hengittää.

Eiliseen kulminoitui niin moni asia, ettei oikein ole edes sanoja kaikkea sitä selittää (todellinen elämähän on tarua ihmeellisempää, kuten todellakin tiedetään), mutta yksi isoimmista lie kokemani traumaattisen menetyksen käsitteleminen jotenkin todella syvällä tasolla, perinpohjin, Miehen kanssa.

Jos ei joku nyt tiedä mihin tuolla viittaan , niin lyhyesti kerrottuna minun edellinen ihmissuhteeni loppui hyvin traumaattisesti , jota jäin olosuhteiden pakosta käsittelemään ihan omin (ja yksipuolisin) voimin, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin. Koska en tiennyt mitä varsinaisesti käsitellä, niin koitin vaan antaa asian olla ja mietin että ehkä tämä joskus tästä selviää. Olin vihainen ja järkyttynyt ja samalla koitin parhaani mukaan elää tätä lapsiperhe-elämää eteenpäin, vaikka olin todella hukassa ja hajalla.

Ensimmäistä kertaa elämässäni avauduin asioistani myös ulospäin ja löysinkin lempeän varman herkän ihanan ihmisen vierelleni katselemaan ja ihmettelemään tätä elämänmenoa. Elämä meni eteenpäin ikään kuin kahdella kaistalla rinnakkain : oli tämä kaikki kaunis ja hyvä ja sitten se tumma ja synkkä painolasti, joka edelleen vaan roikkui ilmassa. Lisäksi elämässä oli myös monia muita haasteita noidenkin päälle, ihan ei ollut helpoimmat kuukaudet siis muutenkaan kyseessä. Korona-viruksen aiheuttama koulujen (ja melkein koko yhteiskunnankin) sulkutoimenpiteet ja maakuntarajojen kiinni laittaminen meinasikin viedä minulta viimeisetkin hermonriekaleet, kun siinä nyt oli niin paljon kaikkea muutakin meneillään. Sitten tämä traumaattisesti katkennut (entinen ihmissuhde-) tarina sai pahimman mahdollisen loppunsa, kun tämä toinen osapuoli menehtyi. Siinä sitä sitten oltiin. Mitään vastauksia ei koskaan enää olisi saatavilla. Kaikki oli levällään ja levälleen jäi. Jäljelle jäi entistä suuremman järkytyksen lisäksi vielä suru tietenkin siitä että yksi ihminen ei saanut enää elää ja toisaalta katkeruus, kun en voinut enää olla edes vihainen.

Koen, että menin noista asioista todella jumiin, ulospäin saattoi näyttää että osasin sen kaikki käsitellä (ja että olisin jo niin tehnytkin) mutta oikeasti olin vain järkyttävä pala kurkussa sinnittelemässä eteenpäin. Tragediasta tietoiset tuttavat osoittivat hyvästä sydämestään myötätuntoa ja lohdutusta , jota en oikeastaan osannut edes vastaanottaa, koska tuntui että kaikki se edellinenkin oli käsittelemättä ja oltiin jo kovaa vauhtia menossa jossakin surunvalitteluissa. Mies oli kaikessa kyllä läsnä ja varmasti parhaansa teki, mutta kun en osannut oikeasti näyttää ulospäin sitä miltä minusta tuntui, niin ei niihin äänettömiin hätähuutoihini kyllä osattu vastatakaan.

Mutta nyt huusin, itkin kaiken ruman ja pahan ulos itsestäni, annoin tulla oikein kunnolla, vedin inhimillisesti mutta vähemmän aikuismaisesti kaiken oikein roisilla kielenkäytöllä läpi niin että rytisi. Ja kyllä minua sitten kuunneltiinkin. Se lämpö ja lempeys ja huolenpito mitä sain kokea oli jotakin hyvin ainutlaatuista – ja koen että hyvin ansaitsematonta. Siitä huolimatta sitä minulle annettiin ja en tiedä, oikeasti, voiko ihminen tuntea enempää tulevansa rakastetuksi , kuin sellaisella hetkellä kun sitä itse vähiten kokee ansaitsevansa.

Kirjoitin tänään Twitteriin: ” Jotkut tietänevät, että mulla ”on ollut vähän rankkaa”, kun elämässä tapahtui kaikkea traagista vähän yksi toisensa perään. Mutta ainoastaan täysillä tuntemalla kaiken murtuvan ja repivän, voi näköjään tuntea myös eheytymisen ja uuden voiman. Onni on saada tuntea rakkautta.”

Nyt olen niin helpottunut, olo on lohdullinen (ja väsynyt – ei nämä tunnemyrskyjen käsittelyt mitään kevyttä diipadaapailua ole). Kouluissa vedetään viimeistä viikkoa, kesäloma kolkuttelee ihan nurkan takana. Elämä ei ole mitään kiiltokuvaa eikä varsinkaan somekiiltokuvaa, mutta se on ihan aitoa ja hyvää, jossa on iloa ja rakkautta ja toivoa ja elämää. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin yhdessä. Yhteinen kesä, vaikka olisi minkälainen, on edessä ja se merkitsee ihan kaikkea. Tulkoon mitä vaan, tässä ollaan.