Hupsista, kylläpä aika riensi edellisestä postauksesta. Kesä on ollut suuria tunteita täynnä : suurimpana varmaankin meidän hääpäivänä reilu viikko sitten! Nyt en oikein tiedä mitä muuta sanoa, joten toivottelen kaikille mukavaa heinäkuun loppua..
Kesä on ihan tässä, vaikka kevät tuntuukin jääneen tänä vuonna jonkinlaisen puolen vuoden marraskuun jalkoihin, niin toukokuun loppu on kuitenkin juuri sitä ja ulkonakin vihertää vihdoista viimein melkein joka puskassa jotakin.
Olen aina rakastanut kevättä, mutta tänä vuonna se on tuntunut jotenkin toissijaiselta, koska niin paljon kaikkea on ollut meneillään. Elämässä ja maailmassa ympärillä, koronoineen kaikkineen. Nyt kuitenkin tuntuu valtava helpotus hartioilla ja on jotenkin helpompi hengittää.
Eiliseen kulminoitui niin moni asia, ettei oikein ole edes sanoja kaikkea sitä selittää (todellinen elämähän on tarua ihmeellisempää, kuten todellakin tiedetään), mutta yksi isoimmista lie kokemani traumaattisen menetyksen käsitteleminen jotenkin todella syvällä tasolla, perinpohjin, Miehen kanssa.
Jos ei joku nyt tiedä mihin tuolla viittaan , niin lyhyesti kerrottuna minun edellinen ihmissuhteeni loppui hyvin traumaattisesti , jota jäin olosuhteiden pakosta käsittelemään ihan omin (ja yksipuolisin) voimin, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin. Koska en tiennyt mitä varsinaisesti käsitellä, niin koitin vaan antaa asian olla ja mietin että ehkä tämä joskus tästä selviää. Olin vihainen ja järkyttynyt ja samalla koitin parhaani mukaan elää tätä lapsiperhe-elämää eteenpäin, vaikka olin todella hukassa ja hajalla.
Ensimmäistä kertaa elämässäni avauduin asioistani myös ulospäin ja löysinkin lempeän varman herkän ihanan ihmisen vierelleni katselemaan ja ihmettelemään tätä elämänmenoa. Elämä meni eteenpäin ikään kuin kahdella kaistalla rinnakkain : oli tämä kaikki kaunis ja hyvä ja sitten se tumma ja synkkä painolasti, joka edelleen vaan roikkui ilmassa. Lisäksi elämässä oli myös monia muita haasteita noidenkin päälle, ihan ei ollut helpoimmat kuukaudet siis muutenkaan kyseessä. Korona-viruksen aiheuttama koulujen (ja melkein koko yhteiskunnankin) sulkutoimenpiteet ja maakuntarajojen kiinni laittaminen meinasikin viedä minulta viimeisetkin hermonriekaleet, kun siinä nyt oli niin paljon kaikkea muutakin meneillään. Sitten tämä traumaattisesti katkennut (entinen ihmissuhde-) tarina sai pahimman mahdollisen loppunsa, kun tämä toinen osapuoli menehtyi. Siinä sitä sitten oltiin. Mitään vastauksia ei koskaan enää olisi saatavilla. Kaikki oli levällään ja levälleen jäi. Jäljelle jäi entistä suuremman järkytyksen lisäksi vielä suru tietenkin siitä että yksi ihminen ei saanut enää elää ja toisaalta katkeruus, kun en voinut enää olla edes vihainen.
Koen, että menin noista asioista todella jumiin, ulospäin saattoi näyttää että osasin sen kaikki käsitellä (ja että olisin jo niin tehnytkin) mutta oikeasti olin vain järkyttävä pala kurkussa sinnittelemässä eteenpäin. Tragediasta tietoiset tuttavat osoittivat hyvästä sydämestään myötätuntoa ja lohdutusta , jota en oikeastaan osannut edes vastaanottaa, koska tuntui että kaikki se edellinenkin oli käsittelemättä ja oltiin jo kovaa vauhtia menossa jossakin surunvalitteluissa. Mies oli kaikessa kyllä läsnä ja varmasti parhaansa teki, mutta kun en osannut oikeasti näyttää ulospäin sitä miltä minusta tuntui, niin ei niihin äänettömiin hätähuutoihini kyllä osattu vastatakaan.
Mutta nyt huusin, itkin kaiken ruman ja pahan ulos itsestäni, annoin tulla oikein kunnolla, vedin inhimillisesti mutta vähemmän aikuismaisesti kaiken oikein roisilla kielenkäytöllä läpi niin että rytisi. Ja kyllä minua sitten kuunneltiinkin. Se lämpö ja lempeys ja huolenpito mitä sain kokea oli jotakin hyvin ainutlaatuista – ja koen että hyvin ansaitsematonta. Siitä huolimatta sitä minulle annettiin ja en tiedä, oikeasti, voiko ihminen tuntea enempää tulevansa rakastetuksi , kuin sellaisella hetkellä kun sitä itse vähiten kokee ansaitsevansa.
Kirjoitin tänään Twitteriin: ” Jotkut tietänevät, että mulla ”on ollut vähän rankkaa”, kun elämässä tapahtui kaikkea traagista vähän yksi toisensa perään. Mutta ainoastaan täysillä tuntemalla kaiken murtuvan ja repivän, voi näköjään tuntea myös eheytymisen ja uuden voiman. Onni on saada tuntea rakkautta.”
Nyt olen niin helpottunut, olo on lohdullinen (ja väsynyt – ei nämä tunnemyrskyjen käsittelyt mitään kevyttä diipadaapailua ole). Kouluissa vedetään viimeistä viikkoa, kesäloma kolkuttelee ihan nurkan takana. Elämä ei ole mitään kiiltokuvaa eikä varsinkaan somekiiltokuvaa, mutta se on ihan aitoa ja hyvää, jossa on iloa ja rakkautta ja toivoa ja elämää. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin yhdessä. Yhteinen kesä, vaikka olisi minkälainen, on edessä ja se merkitsee ihan kaikkea. Tulkoon mitä vaan, tässä ollaan.
Eilen kirjoitin tuntemuksistani, joista ei sillä hetkellä kovin positiivisia saanut vääntämälläkään. Ja kannatti kirjoittaa! Kaikki on toisin, vaikka minkään olennaisen ei tarvinnut loppujen lopuksi edes muuttua. Jos joku nyt miettii miten kaikki voi muuttua (lähes) hetkessä, niin kyllä voi, jos ihmiset ovat tiedostavia ja haluavat oikeasti ymmärtää toisen tunnetilaa. Read that again.
Jotenkin myös asenteen voima on osoittanut mahtavuutensa kerta toisensa jälkeen – niin myös näissä ”uusperheparisuhde” asioissa. Vaikka elämmekin vuotta 2020 ja luulisi, että moderni yhteiskunta olisi sellaisen kaulimen käsittelyn läpi tähän pisteeseen tullut, ettei mikään vanhanaikainen enää oikeasti olisi tätä päivää ollenkaan, niin edelleen löytyy niitä joiden mielestä kaikki on lähtökohtaisesti väärin ja väärää, vaikka oikeasti ei sitä tietenkään ole. Yleensä nämä arvostelut tulee vielä sellaisesta suunnasta, joiden omat elämän valinnat eivät kestä minkäänlaista lähempää tarkastelua (ei sillä että tuomitsisin, mutta joskus voisi vähän joku katsoa peiliinkin) , mutta toisia ihmisiä kyllä manataan alimpaan helskettiin pelkästään siksi, että ovat päättäneet olla yhdessä. Vapaat aikuiset ihmiset. Sillä arvostelullahan ei ole sinällään mitään vaikutusta siihen yhdessä olemiseen, mutta joskus olisi ihan kiva saada elää edes yksi viikonloppu (kokonainen viikko taitaisi olla liikaa pyydetty) ilman yhtäkään ala-arvoista kommenttia omasta (vähäisestä, tietenkin) älykkyysosamäärästä tai mistään muustakaan. Eihän se tunteisiin asti mene, mutta väsyttäähän sellaisen olemassaolo kuitenkin, samalla tavalla kuin hyttynen joka inisee kesäyönä jossain korvanjuuressa. Pieni ja mitätönhän sekin on, mutta just siinä hetkessä tuntuu pitävän hereillä kokonaista huushollia. Kunnes ei enää jaksa välittää. Iniskööt, pistäkööt, liiskaan sen aamulla.
Kun tämä suhde alkoi, tämän edellä mainitun ”hyttysen” tuleminen oli tiedossa. Jotenkin luonto on hoitanut tämän homman kuitenkin oveluuksissaan niin, että sitä tuntee niin vahvasti jo siinä vaiheessa, että rakastuneet ryhtyy hommaan siitä kaikesta huolimatta. Ja ihan hyvä niin, koska onhan se sen arvoista. Todellakin. Koska jos saisin valita nyt uudelleen, niin edelleen valitsisin samoin. Valitsisin hänet.
…Ja nyt valitsen tuon teekupposeni tuosta yöpöydän reunalta ja selailen ehkä vähän vielä kirjaa. Tai sitten vaan istun ja olen, katselen tummanvihertyvää pihamaata ikkunasta ja kuuntelen jonkun yölinnun harvatahtista laulantaa. Kiitollisena siitä, että tämänkin päivän olen saanut elää juuri nämä ihmiset elämässäni. Hyvää yötä, mussukat.
Haluan herätä aamulla tuntien itseni tärkeäksi, ihan vain koska olen olemassa.
Haluan kuulla olevani kaunis, vaikka en olisikaan sitä kenenkään muun silmissä.
Haluan tuntea olevani hyväksytty ja tervetullut ympäristössä jossa elän ja toimin.
Haluan järkeviä ihmisiä ympärilleni. Kaikkialle.
Haluan tuntea, että minulla on tulevaisuus ja että se tunne jaetaan yhdessä.
Haluan, ettei kaiken tarvitsisi mennä aina vaikeimman kautta.
Mutta:
En muista koska olisin ollut omana itsenäni tärkeä kellekään, aina on täytynyt tehdä itseni jollakin tapaa hyödylliseksi, jotta minullakin olisi merkitystä.
Annan kehuja täydestä sydämestäni, mutta en kuule koskaan mitään takaisin. Se syöksee minut alakuloon, häpeään ja alemmuudentuntoon. Itsetunnostani ei ole kuin pieni riekaleinen ripe jäljellä. Joskus oli kuitenkin aika, jolloin tämä ei ollut edes ongelma koska siitä kyllä pidettiin huolta, – kaipaan sitä tunnetta takaisin. J o k a p ä i v ä .
Koen enenevissä määrin , etten kuulu joukkoon. Minut on suljettu pois ympyröistä ennen kuin minuun on edes tutustuttu. Minua on arvosteltu ulkonäöstä, iästä (ja koko elämästänikin nähtävästi) ja puolustamiselle ei ole nähty tarvetta. Se satuttaa enemmän kuin itse arvostelu.
Elämässäni on tahtomattani järjettömyyttä, negatiivista ilmapiiriä ja epäinhimillistä kohtelua. Ja jos ammatti-ihmisiä on uskominen, niin tämä on vasta alkua (ja sitä loppua ei edes näy).
Edellisestä seikasta(kin) johtuen tulevaisuus on vähemmistössä keskustelun aiheissa, lähes kaikki aika menee selvittelyyn ja selviytymiseen. Nämä tunteet kyllä jaetaan yhdessä.
Koska kaikki muu, paitsi itse oleminen, on niin haastavaa aivan koko ajan, on väkisinkin mielessä elämän epäreiluus ja kaikki muu sellainen (itse)säälittävä sakka. Olisi kuitenkin hienoa, jos edes joskus voisi vain elää ja toimia kuten normaalissa elämässä, ilman että siitä seuraava negatiivinen palaute on aina ensimmäisenä mielessä.
P.S. Kyllä, tämä on tunnetila ja sellaisenaan sen kirjoitin. Anna palautetta tai ole huomioimatta, mutta tätä se elämä välillä on.
Tyypillinen tarina: mies ja nainen kohtaavat, päättävät (jostain kumman syystä) että tässä olisi nyt tämä minun ihmiseni ja sitten he vaan tuosta noin elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Tai siis…noinhan meille siis kerrotaan, tai kerrottiin ainakin minun lapsuudessani kaikissa saduissa ja tarinoissa, mutta hyvin paljon myös nykypäivänä näissä somen saduissa ja tarinoissa , joita tuntuu tulevan joka tuutin täydeltä, avasi sitten minkä median tahansa. Kaikki on niin helppoa ja sujuvaa ja ongelmatonta, että korkeintaan jos jotakin hankaluutta on, niin se on siinä ”sen oikean” etsimisessä. Kunhan se oma tyyppi vaan sieltä (ihmis)viidakosta löytyy, niin sitten onkin edessä pelkkää onnea ja auvoa hamaan (samaan) hautapaikkaan asti.
Ahhah. Minä olen ilmiselvästi joko käsittänyt koko homman väärin, tai jotain, koska mulla se haasteellisuus kaikkine kommervenkkeineen alkaa ikään kuin vasta siinä kohtaa, kun siinä joku (poloinen, mutta vapaaehtoisesti kuitenkin, tietenkin) ihminen vierellä seisoo ja kaikki se keskustelu keitä me oikein ollaankaan (ja missä!), vasta alkaa.
Vai onko se niin, että ennen kaikki oli (minullekin) helpompaa? Onko tämä vain tätä (keski-) ikää? No joka tapauksessa, tässä sitä ollaan ihmettelemässä ja ihmeteltävää on ihan kyllin riittänyt. Kuten: Miten ja millä aikataululla kahden ihmisen elämät oikein sovitetaan yhteen? Kuinka usein on soveliasta haluta tavata ja minkälaisin järjestelyin? Koska toisen seurassa voi pokkana pieraista tai koska jättää kaksoisleukaselfien deletoimatta ja lähettää menemään vaan? Koska kenenkin lapsia tavataan ja miten? Mitä ne lapset mahtaa kenestäkin ajatella? Olenko nolo jonkun (tai kaikkien) mielestä? Koska pyydetään toisen lähipiiriä Facebook-kavereiksi? Pitääkö yrittää laihduttaa tai käydä parturissa , että olisi jotenkin nätempi sitten näytillä? Mitä toisen kaverit ajattelee? Tuleeko vaivaannuttavia tilanteita jonkun kanssa? Onko mikään elämien yhdistäminen edes käytännössä mahdollista, kun tapoja ja tottumuksia on kertynyt melkein puolen vuosisataa kummallekin? Entäs kaikki perinteet? Kuka tekee enemmän kompromisseja (kun aina joku kokee tekevänsä) vai laitetaanko kaikki aivan uusiksi? Jääkö parisuhteelle edes aikaa, kun kaiken säätämistä ja toisen ruisleipämieltymysten kartoittamista on yhtäkkiä elämä muutenkin täynnä?
Kaikki ylläolevat kysymyksethän on yhtäaikaa sekä ilmoille huudettuja (tuskan) parauksia, että retorisia mietintöjä, joihin en oikein odotakaan vastausta. Toisaalta, hyvin moneen vastaukseksi käy hyvinä päivinä rakkaus, joka kyllä hoitelee kaiken luonnostaan. Toisenlaisina päivinä sitten miettii , että just sen rakkauden myötä tää kaikkian on alunperin elämään tullutkin, että mikä ratkaisu se nyt muka on.
Mutta kaikki edellä mainittu (ja muutama vielä mainitsematonkin) mukaan lukien yhdessä on päätetty olla ja tästähän se seikkailu vasta alkaakin. *pienimuotoinen iik* Päätökseeni kirjoitella näitä tuntemuksia tänne ylös vaikutti kaksikin asiaa : ensinnäkin olen etsinyt google vinkuen jotakin vertaistukea, vaikka huonompaakin hehe, tästä aiheesta , mutta en ole löytänyt. Missä te kaikki tämän ikäiset (uudelleen) pariutuneet oikein luuraatte?? Uusperheellisistä vauvantekopuuhineen kyllä löytyy materiaalia, mutta entäs me vanhemmat mammutit, jotka halutaan silti muodostaa omanlaisemme perhe ja kokea yhteenkuuluvuutta ja perheytymistä, vaikka mikään biologia ei ehkä tulekaan ihmisiä ikinä yhdistämäänkään, vaan pelkkä tahtotila (ja se rakkaus). Toiseksi; koen, että kirjoitettuani asioita ylös (tai siis tähän näppikselle, läppikselle, screenille, mitänäitänyton) asiat selkiytyvät itsellenikin vähän paremmin ja jonkinlainen vertaistuki ja vuoropuhelu olisi tietysti vielä plussaa tähän kaikkeen päälle.
Koska tämä alkuhöpinä nyt polveili näin pitkäksi, niin itse lähtöasetelmien esittelylle ei nyt jäänyt tähän kovinkaan palstatilaa, mutta kerrotaan nyt jotain. Blogitaivaltani seuranneet tietävät ehkä minusta etukäteen jotain, mutta jos haluatte kuulla jotain enemmän, niin kysykää pois. Muutenhan meitä on täällä siis kaksi saman vuosimallin aikuista , joilla on molemmilla lapsia ja molemmilla kodit ja työt omilla paikkakunnillaan yli kahdensadan kilometrin välimatkalla , mutta silti ollaan päätetty elää yhdessä.
Itse asiassa, meinasin laittaa blogin uudeksi otsikoksi ensin että ”Mitähän tästäkin tulee”, mutta jotenkin just tällä hetkellä on tunne, että hyvähän tästä tulee. Tietenkin.
Arkirakkautta 